Makronesia, päivä 3: Debet ja kredit

Luonnon leikkaa halki väistämätön dualismi, niin että jokainen olio on puolikas ja viittaa toiseen olioon tullakseen kokonaiseksi: niin henki ja aine, mies ja nainen, subjektiivinen ja objektiivinen, sisään ja ulos, yllä ja alla, liike ja lepo, jaa ja ei. 

                                                                                              – Ralph Waldo Emerson[1]

Aamupalan monimuotoisuus ei enää levännyt nyyttikestiperiaatteen varassa, vaan vaihdannan koura oli saanut siitäkin tukevan otteen: appelsiineja eurolla kaksi ja persikoita kolme. Niin muuttuu maailma. Hedelmät vaihtoivat tiuhaa tahtia omistajaa. Nyljettyä oravaakin yritti Lauri tarjota, mutta se ei aamupalaksi kenellekään kelvannut. Vaihdanta synnytti myös uusia velkasuhteita ”B-ihmisten” herätessä suoraan ruokapöytään nälkäisinä ja tyhjin käsin.

Tuomas oli juuri puristanut appelsiinimehua puolikkaan tyhjäksi kaiverretun kookospähkinän verran, kun hän muisti 10 euron velkansa Laurille. Hän käveli Laurin luokse ja kysyi voisiko hän maksaa neljän euron edestä velkaa kuudesta appelsiinista puristetulla appelsiinimehulla. Puhehan oli ollut 10 kilosta suolaa, mutta hän oli ymmärtänyt ettei Lauri välttämättä juuri nyt kaipaa niin paljoa suolaa. Vastapuristettu appelsiinimehu kelpasi mainiosti Laurille ja näin Tuomaksen velka pieneni kuuteen euroon.

Eero oli herännyt aamulla niin, että hänen unessa pyörittelemänsä ajatus oli jatkunut katkeamatta hänen palatessaan tajunnan keskiöön. Tämä oli hyvin harvinaista. Itse ajatus ei ollut: se koski kirjanpitoa. Eero oli illan, yön ja aamun tunteina kehitellyt vaihdantajärjestelmän, jota hän päätti testata yksityisissä keskusteluissa päivän aikana. Palautteesta riippuen hän saattaisi esitellä ehdotuksensa iltanuotiolla koko yhteisölle.

Aamupalan jälkeen Eero keskusteli Aapon kanssa puhtaasta lahjasta. Oliko sellaista? Aapo oli sitä mieltä, että vaikka antaja ei odottaisikaan vastalahjaa, ja vaikka tämä jopa painottaisi ettei hyväksy sellaista, niin lahjan saaja tuntee yleensä velvollisuudekseen vastata lahjaan. Tai hän haluaa vastata lahjaan, syystä tai toisesta, kenties välttääkseen alemmuudentunteen. Sanotaan myös että hyvä pitää laittaa kiertämään. Jos esimerkiksi joku pelastaa henkesi, niin et voi yleensä maksaa hänelle pottuja pottuina, vaan ainoa mahdollisuutesi tasata tilit on pelastaa jonkun toisen henki jos mahdollisuus siihen aukenee.[2]

Minkä arvoinen vastalahjan sitten tulisi olla? Sen soisi arvoltaan vastaavan jotakuinkin alkuperäistä lahjaa. Jos saat lahjaksi jotakin minkä markkinahinta on 20 euroa, niin antamasi vastalahjan markkinahinnan olisi suotavaa olla lähellä 20 euroa, ja mieluummin yli kuin alle. Joskus markkinahintaa on tietysti vaikea määrittää, ja lahjalla voi olla erityistä henkilökohtaista arvoa. Mutta nyrkkisääntönä, varsinkin kun kyseessä on tavallinen vaihdettava hyödyke, voidaan pitää markkinahintojen vastaavuutta.

Merellisen lounaan syötyään Eero marssi Laurin pakeille. Hänellä oli Laurille pari teknologiaan liittyvää kysymystä. Miehet keskustelivat pitkän tovin.

Koitti ilta. Yhteisön jäsenet kokoontuivat nuotion äärelle. Eero oli päättänyt esitellä kehittelemänsä vaihdantajärjestelmän, ja tätä varten oli varattu runsaasti aikaa.

Eero aloitti myyntipuheen:

Vaihdantajärjestelmän avulla voitaisiin sivuuttaa raha kokonaan, eikä heidän näin tarvitsisi päästä yksimielisyyteen rahan olemuksesta. Järjestelmässä oli piirteitä jotka muistuttivat lahjataloutta, mutta ilman minkäänlaista tekopyhyyttä. Hyvä laitettaisiin kiertämään, ja samalla varmistettaisiin että se myös palaa sinne mistä se on lähtenyt. Ei olisi lahjaa ilman vastalahjaa.

Yksi järjestelmän eduista olisi se, että enää ei tarvitsisi muodostaa kahdenvälisiä velkasuhteita, eikä siten pitää kirjaakaan niistä. Lauri voisi ottaa Simeonilta vastaan kalaa ilman että hänen tarvitsisi maksaa niistä juuri Simeonille mitään. Simeoni voisi saada maksun Laurille antamistaan kaloista joltakin toiselta, ihan minkä tahansa hyödykkeen muodossa. Ja Lauri voisi maksaa Simeonilta saamansa kalat antamalla vaikkapa Fortuna-pelin Eerolle. Kansainvälisen kaupan termejä käyttäen: bilateraalisesta epätasapainosta huolimatta vaihdanta olisi multilateraalisessa tasapainossa.

Kaikki tämä, ja paljon enemmänkin, voitaisiin saavuttaa periaatteessa hyvin yksinkertaisen kirjanpitojärjestelmän avulla.

Kuvitellaan tilanne, jossa Tuomaksella on jotakin mitä Aapo haluaa, vaikkapa kookospähkinä, mutta Aapolla ei ole mitään mitä Tuomas haluaisi – eikä edes suolaa. Vaihtokaupan suorittaminen on näin mahdotonta. Tuomas voisi tietysti myydä Aapolle kookospähkinän velaksi, sanotaan yhdellä eurolla. Tällöin Aapon pitäisi velkansa maksaakseen toimittaa Tuomakselle myöhemmin jotakin mikä tälle kelpaisi ja jonka hinnaksi molemmat hyväksyisivät yhden euron. Miesten välille muodostunut velkasuhde asettaisi heidät kuitenkin eriarvoiseen asemaan. Jos kaikkien aikojen kynäniekkaa on uskominen, niin molempien asema olisi huonompi kuin mitä se oli ennen velkasuhteen syntyä. Olisi myös hyvin mahdollista että joku toinen olisi vuorostaan Aapolle velkaa, niin että hän ei kokonaisuutta tarkasteltaessa olisi velallinen – mutta silti Tuomakselle saattaisi näyttää siltä että Aapo elää velaksi.

Eikö olisi hienoa jos Aapo voisi saada kookospähkinän Tuomakselta vaikka hänellä ei olisi antaa mitään vastineeksi, eikä hän silti jäisi velkaa Tuomakselle? Näin Tuomas ikään kuin lahjoittaisi kookospähkinän Aapolle. Mutta Tuomas voisi olla varma siitä että hän saa markkinahinnaltaan lahjaansa vastaavan vastalahjan, ei välttämättä Aapolta vaan yhtä hyvin joltakin toiselta yhteisön jäseneltä, oman valintansa mukaan.

Järjestelmä toteutettaisiin näin:

Luodaan keskitetty kirjanpito ja siihen jokaiselle yhteisön jäsenelle tili. Aina kun Aapo luovuttaa (myy) jonkin hyödykkeen, tehdään Aapon tilille hyödykkeelle sovitun hinnan suuruinen euromääräinen kredit-kirjaus merkkinä siitä että Aapo on luovuttanut jotakin saamatta mitään vastineeksi. Ja aina kun Aapo vastaanottaa (ostaa[3]) hyödykkeen, tehdään hänen tililleen hyödykkeen hinnan suuruinen debet-kirjaus merkkinä siitä että hän on ottanut vastaan jotakin antamatta mitään vastineeksi. Toisin sanoen, tiliä kreditoidaan kun Aapo antaa ja debitoidaan kun Aapo ottaa. Jos tilillä on kredit-saldo, eli kumulatiiviset kredit-kirjaukset ovat suuremmat kuin kumulatiiviset debet-kirjaukset, niin Aapolla on saatavia muulta yhteisöltä; jos taas debet-saldo, niin Aapolla on velkaa/vastattavia[4]. Niin kauan kuin Aapon tilin saldo pysyy pidemmällä aikavälillä nollassa tai positiivisena (kredit-saldo[5]) tiedämme että Aapo on antanut muille yhteisön jäsenille vähintään yhtä paljon hyödykkeitä, euroissa mitattuna, kuin on heiltä ottanutkin. Voimme näin todeta että hän on kantanut kortensa kekoon eikä ole elänyt toisten kustannuksella.

Samalla tavalla pidetään kirjaa jokaisen yhteisön jäsenen kaupoista. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokaisen kaupan yhteydessä tehdään myyvän (hyödykkeen luovuttavan) osapuolen tilille x euron suuruinen kredit-kirjaus ja ostavan (hyödykkeen vastaanottavan) osapuolen tilille x euron suuruinen debet-kirjaus. Kaupan osapuolet eivät kuitenkaan missään vaiheessa saa tietää toistensa saldoja; heillä ei ole tietoa toistensa kaupankäyntihistoriasta.

Käytetään esimerkkinä Laurin ja Tuomaksen välisiä todellisia kauppoja kahdelta edelliseltä päivältä. Oletetaan että molempien miesten tilit uudessa vaihdantajärjestelmässä ovat alussa nollilla, eli että heillä ei ole sen kummemmin saatavia kuin velkaakaan.

Ensin Tuomas ostaa Laurilta Fortuna-pelin 15 eurolla: Debet (DR) Tuomas 15 €, Kredit (CR) Lauri 15 €. T-tilit näyttävät tältä:

Seuraavaksi Tuomas myy Laurille viisi kiloa suolaa: DR Lauri 5 €, CR Tuomas 5 €. Tilit:

Päivän päätteeksi tilanne on se että Laurilla on saatavia muilta yhteisön jäseniltä – ei Tuomakselta erikseen – 10 euron arvosta ja Tuomaksella vastattavia muille 10 euron arvosta:

Huomionarvoista on se, että Lauri ei tiedä että Tuomaksella on vastattavia, eikä Tuomas tiedä että Laurilla on saatavia. Heillä ei ole tietoa toistensa saldoista keskitetyssä kirjanpidossa. Tämä asettaa heidät lähtökohtaisesti tasavertaiseen asemaan. Vertaa tätä todelliseen tilanteeseen jossa Tuomas jäi Laurille 10 euroa velkaa. Uuden vaihdantajärjestelmän puitteissa Lauri ei voi esittää mitään vaatimuksia Tuomaksen tai kenenkään muunkaan suuntaan velkojan ominaisuudessa. Ei niin että hänen tarvitsisikaan: sen kun vain lähtee ostoksille – kyllä myyjiä aina riittää.

Kolmannen päivän aamuna Tuomas myy Laurille vastapuristettua appelsiinimehua neljän euron hintaan: DR Lauri 4 €, CR Tuomas 4 €. Jälleen on syytä huomata, että todellisuudesta poiketen Tuomas ei lähesty Lauria velallisena, vaan tasavertaisena kauppakumppanina. Näin velkoja-velallinen-asetelma ei myöskään pääse vaikuttamaan hintaneuvotteluihin. Voisi olla esimerkiksi niin, että Lauri reiluna kaverina tuntisi painetta hyväksyä Tuomaksen myyntitarjous vain antaakseen velalliselle mahdollisuuden maksaa velkansa.

Lopputuloksena Laurilla on saatavia kuuden euron arvosta ja Tuomaksella on saman verran vastattavia:

Tilanne eroaa todellisesta tilanteesta vain siinä että Laurin ja Tuomaksen välillä ei ole velkasuhdetta. Lauri voisi seuraavaksi ostaa vaikkapa Simeonilta hyödykkeitä kuuden euron hintaan ja näin hänellä ei enää olisi saatavia; ja Tuomas voisi myydä Simeonille hyödykkeitä kuuden euron hintaan ja päästä näin eroon vastattavistaan. Tällöin kirjattaisiin:

Uuden vaihdantajärjestelmän ansiosta he voivat ostaa toisiltaan hyödykkeitä suorittamatta myyjälle maksua, ja silti myyjä voi luottaa siihen että hän saa korvauksen myymistään hyödykkeistä. Ja jos pidemmän aikavälin dynaamisessa tarkastelussa kaikki myyjät saavat korvauksen myymistään hyödykkeistä, niin kaikkien ostajien on samalla täytynyt suorittaa korvaus ostamistaan hyödykkeistä.

Eero lupautui toimimaan kirjurina siinä tapauksessa että järjestelmä hyväksyttäisiin kokeiltavaksi. Jos tarkkoja ollaan, niin ei hänen tarvitsisi tehdä kirjauksia itse – teknologia huolehtisi niistä. Lauri ja Eero olivat jo tehneet teknistä puolta koskevan toteutettavuustutkimuksen. Bussin matkatavaratilasta sattui löytymään kaikki mitä tarvitaan huippumodernin tietojärjestelmän luomiseen. Eero voisi käydä läpi tekniset yksityiskohdat huomenna, jos kiinnostusta löytyisi.

Tähän päättyi Eeron esitelmä, joka muistutti joidenkin mielestä Nassim Nicholas Talebin kirjoja: turhan pitkä ja täynnä keskeisen idean toistoa.

Seuraavaksi suoritettiin huutoäänestys siitä hyväksytäänkö Eeron ehdottama vaihdantajärjestelmä kokeiltavaksi. Selvä enemmistö oli valmis antamaan järjestelmälle mahdollisuuden. Voimakkain epäily kohdistui siihen miten estettäisiin se että joku elää muiden kustannuksella, tekemättä itse juurikaan töitä. Monet olivat sitä mieltä että velkaantumiselle piti asettaa tiukka ja hyvin matala yläraja. Aapo, joka oli suorittanut sosiaalipsykologian opintoja virtuaaliyliopistossa, onnistui kuitenkin järkeilyllään lopulta vakuuttamaan muut siitä ettei tällaista rajoitusta tarvittaisi. Hän selitti kuinka kukaan rationaalinen toimija ei uskaltaisi suuremmin velkaantua näin pienessä ja täysin suljetussa yhteisössä, sillä tuollainen toiminta paljastuisi ennen pitkää, ja tämä johtaisi muiden hyljeksintään ja pahimmassa tapauksessa kyseisen yksilön sulkemiseen kokonaan vaihdannan, tai jopa koko yhteisön, ulkopuolelle. Paluu luontaistalouteen romahduttaisi kenen tahansa elintason. Näin ainoaksi rationaaliseksi vaihtoehdoksi jokaisen yksilön kohdalla jää velanmaksu ilman suurempia viivytyksiä.

Kukaan ei myöskään uskaltanut kiistää Simeonin väitettä jonka mukaan olisi epärationaalista olla käymättä unten maille joko nyt, heti tai välittömästi.





-------------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] Lainaus on peräisin esseestä ”Tasoitus” teoksessa ”Emerson, Ralph Waldo: Esseitä. Suomentanut J. A. Hollo. Humanitas 4. Porvoo: WSOY, 1958”.

[2] Emerson (ibid.): ”Luonnon järjestyksen mukaisesti emme voi tehdä hyvää niille, jotka tekevät hyvää meille, tai voimme tehdä vain harvoin. Mutta se hyvä, mitä saamme toisilta, meidän on maksettava takaisin, rivi riviltä, teko teolta, sentti sentiltä jollekin ihmiselle. Varo ettei liian paljon hyvää jää käteesi. Se mätänee nopeasti ja tulee matoihin. Maksa se pois pian jollakin tavalla.”

[3] Ostaa, lat. 'emere'. “Emere is to take, to accept something from someone” - Marcel Mauss, "The Gift".

[4] Nämä ovat minulle rinnakkaisia termejä.

[5] Vaikka kredit-saldoa ei ole kaikkialla kirjanpidon maailmassa mielekästä yhdistää positiiviseen saldoon, niin velkakirjanpidon yhteydessä on luontevaa ajatella kreditin olevan plussaa, saamisia, ja debetin miinusta, velkaa. Maallikko pysyy hyvin kartalla jos korvaa mielessään sanan 'kredit' plus-merkillä ja sanan 'debet' miinus-merkillä. Näin "t-tilin" vasen puoli edustaa miinusta ja oikea puoli plussaa.

Makronesia, päivä 2: Kaksi velkaa

Tämä oli aamuista paras ja pahin. Heillä oli kaikki edessään, eikä mitään edessään.

Aamupäivällä Aapo tapasi metsästä palaavan Laurin, omaperäisen jälkikeynesiläisen[1], joka oli aikansa kuluksi nikkaroinut piraattikopion Fortuna-pelistä. Aapolla oli tuohon peliin liittyviä lämpimiä muistoja lapsuuden mummolasta, ja hän ihasteli silmät kosteina Laurin aikaansaannosta: ”Miten joku voi olla noin taitava käsistään? Uskomatonta.” Aapon reaktio pehmitti Laurin, ja hän ojensi pelin tälle: ”Ota, hyvä mies. Ota, kun noin korkealle sen arvostat. Nopeastihan minä itselleni uuden väsään.” Aapo yritti kieltäytyä lahjasta, mutta yritys jäi ponnettomaksi. Lopulta hän otti lahjan vastaan, kiitti Lauria ja vakuutti, ettei unohda tämän reilua tekoa.

Rantaa tallatessaan Aapo törmäsi Tuomakseen, joka huomasi Aapon kantavan Fortuna-peliä. Tuomaksen teki kovasti mieli samanlaista peliä itselleen. Kuultuaan Aapolta kuka pelin oli valmistanut, marssi Tuomas Laurin pakeille. Lauri olikin jo väsäämässä uutta Fortunaa omaan käyttöönsä. Tuomas kysyi mihin hintaan Lauri voisi sen hänelle myydä. Lauri mietti hetken ja totesi, että 15 euroa voisi olla sopiva hinta. Tuomas piti hintaa reiluna. Hänellä ei juuri nyt ollut antaa muuta kuin viisi kiloa suolaa, mutta hän voisi huomenna toimittaa 10 kiloa lisää, jos tällainen luottojärjestely Laurille vain sopisi. Ja sopihan se, vaikka Lauria hieman askarruttikin että mihin hän kaiken tuon suolan varastoisi. Lauri lupasi toimittaa valmiin pelin Tuomakselle tunnin kuluttua. Tuomas merkitsi muistikirjaansa 10 euron suuruisen velan Laurille.[2]

Aapo oli sillä välin ehtinyt kalaan ja onnistunut nappaamaan 30-kiloisen miekkakalan. Juteltuaan muutaman muun kalastajan kanssa hän totesi, että tuollaisen miekkakalan hinta voisi olla luokkaa 25-30 euroa. Kukaan ei tosin ollut sellaista vielä pyydystänyt, mutta useampi oli sellaisen kyllä nähnyt. Edelleen kiitollisena Laurille, Aapo toimitti tälle suolistamansa miekkakalan. Lauri yritti kohteliaasti kieltäytyä lahjasta, mutta Aapo ei antanut periksi, ja niin Lauri lopulta puolitti kalan ja laittoi sen rakentamaansa tynnyriin, kaatoipa vielä mukaan 15 kiloa suolaakin, josta 10 kiloa oli omaa tuotantoa ja viisi kiloa Tuomakselta. Hän kiitteli runsain sanoin Aapoa lahjasta.

Iltanuotiolla käytiin vilkasta keskustelua siitä miten talouteen voitaisiin luoda rahaa. Jotkut uuskeynesiläiset olivat sitä mieltä että suola toimi jo de facto hyödykerahana. Simeoni ehdotti, että perustettaisiin yhteinen suolavarasto johon suolaa voisi tallettaa kuittia vastaan. Noita kuitteja voitaisiin sitten käyttää maksuvälineenä; olisihan niitä kätevämpi liikutella kuin itse suolaa. Varsinkaan jälkikeynesiläisiä tämä idea ei vakuuttanut. Lauri oli sitä mieltä että suola oli hyödyke muiden joukossa, olkoonkin että sen hinta oli toistaiseksi lukittu. Hänen mukaansa ei ollut empiiristä näyttöä siitä, että suolaa olisi käytetty sen enempää maksuvälineenä kuin mitään muutakaan hyödykettä. Puhumattakaan siitä että suolaa voisi pitää jonkinlaisena steriilinä vaihdon välineenä jonka myyjä ottaa vastaan vaihtaakseen sen heti mahdollisuuden tullen johonkin toiseen hyödykkeeseen. Yleisenä vaihdon välineenä toimiminen, ja nimenomaan käytännössä, oli Laurin mielestä ehdoton edellytys hyödykkeen rahastatukselle. Ja heillähän oli jo yhteinen suolavarasto, josta jokainen oli vapaa hakemaan niin paljon suolaa kuin jaksoi kantaa. Jos Lauri kirjoittaisi kuitin jolla siirtäisi 10 kiloa omasta kuvitteellisesta varasto-osuudestaan Simeonille, niin ottaisiko Simeoni tuon kuitin vastaan maksuna kalasta? Tuskinpa. Hän varmasti edellyttäisi, että suola on toimitettava rannalle. Tilanne olisi tietysti eri jos suolavarasto sijaitsisi rannalla tai sen välittömässä läheisyydessä, se Laurin oli myönnettävä. Mutta mitä järkeä olisi perustaa rannalle suurta suolavarastoa, kun heillä jo oli puolen tunnin kävelymatkan päässä varasto josta suolaa pystyi noutamaan tarpeen niin vaatiessa hyvinkin lyhyellä varoitusajalla? Tämä olisi vähintään yhtä typerää kuin kullan kaivaminen maan alta vain jotta se sama kulta voidaan tallettaa takaisin maan alle, vaikkapa tarkasti vartioituun kellariin Manhattanin Liberty Streetillä.

Ei. Jos rahaa halutaan luoda, niin pitää perustaa valtio joka sitten laskee liikkeelle nollakorkoisia, juoksuajaltaan määrittelemättömiä haltijavelkakirjoja jotka toimivat viimekätisinä, laillisina maksuvälineinä. Nuo valtion liikkeellelaskemat velkakirjat edustaisivat samalla yksityisen sektorin – yhteisön jäsenten – nettorahavarallisuutta ja mahdollistaisivat näin jäsenten netto(raha)säästämisen, mikä ainakin paperilla kuulosti hyvältä. Tätä viimekätistä maksuvälinettä voitaisiin ”vivuttaa” yksityisen sektorin liikkeellelaskemien velkakirjojen avulla. Nämä velkakirjat olisivat lupauksia toimittaa niiden haltijalle, tämän niin vaatiessa, viimekätistä maksuvälinettä. Modernissa rahataloudessa raha on velkaa, ei suolaa eikä kultaa. Tämän vuoksi nettorahoitusvarallisuus koko talouden tasolla on aina nolla. Debet = kredit.

Simeonin mielestä tämä oli aivan älytön väite: ”Ettäkö nettovarallisuus olisi nolla?!” Seurasi puolen tunnin väittely – asiaankuuluvine ad hominem -syytöksineen – siitä oliko Lauri puhunut koko ajan nettorahavarallisuudesta, vai oliko hän ainakin implisiittisesti vihjannut että myös nettovarallisuuden oli oltava nolla.

Tunteiden hieman viilennyttyä, ja Laurin ja Simeonin paiskattua kättä, oli yhteisen julkilausuman aika. Oltiin yhtä mieltä siitä että oltiin eri mieltä. Ennen seuraavaa kokousta tehtäisiin kovasti töitä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi, mutta toistaiseksi kilpailevat näkökannat olivat erittäin kaukana toisistaan. Yhtäältä ei nähty mahdollisuutta hyödykerahan käyttöönotolle, ja toisaalta ajatus valtiosta – saatika keskuspankista ”rahapyramidin” huipulla – tuntui täysin vieraalta kun kyseessä oli 30 jäsenen muodostama puoliprimitiivinen yhteisö.

Ei rahaa, ei hunajaa.

Iltapalaksi miehet nauttivat hunajaan kastettuja kirsikoita.

Sinä yönä Eeron oli vaikea saada unta. Hänen päässään pyörivät tiliristikot. Kyseessä saattoi olla tilinpäätöksen jälkeinen stressihäiriö, joka oli yleinen vaiva kirjanpitäjien keskuudessa. Mutta toisaalta Eeron edellisestä tilinpäätöksestä oli tullut kuluneeksi jo neljä vuotta. Hänen mielessään kaikuivat Laurin sanat: ”Raha on velkaa. Debet on yhtä kuin kredit.”

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] "Omaperäinen jälkikeynesiläinen" on oikeastaan tautologia.

[2] Alla on kuvitteellinen ulkopuolisen kirjanpitäjän velkakirjanpito Laurin ja Tuomaksen velkasuhteesta. ”T-tilin” oikea puoli, kredit-puoli, edustaa tässä tilin yläpuolella nimetyn henkilön saatavia ja vasen puoli tämän vastattavia, joita yleisessä kielenkäytössä myös velaksi kutsutaan. Allaolevia t-tilejä ei pidä sekoittaa taseeseen, vaikka ne sitä muistuttavatkin. Kirjaukset tehdään aina tileille ja tase on kooste tilien saldoista. Jos kyseessä olisi Laurin ja Tuomaksen kuvitteelliset taseet, heidän oman kirjanpitonsa näkökulmasta, olisi merkinnät toisin päin: saatavat vasemmalla, vastattavat oikealla.

 

Makronesia, päivä 1: Euro ilman euroja

[Aiemmin tapahtunutta: Prologi]

Lyhyistä nokkaunista tulikin yöunet, ja kun seurueemme heräsi oli aurinko juuri nousemassa. Kun perustarpeet oli tyydytetty nyyttikestiperiaatteella toteutetulla hedelmäaamiaisella, siirtyi tieteilijöidemme keskustelu rahaan. Jotakuinkin yhtä mieltä oltiin siitä, että vieraalla planeetalla toisessa aurinkokunnassa, ilman toiveita paluusta Maahan, eivät eurot toimi yleisenä maksuvälineenä. Yhteyttä nettipankkiin, Luottokuntaan, POPSiin, STEP1:een, STEP2:een, EURO1:een tai TARGET2:een ei ole. Vähäinen mukana oleva käteinenkin arvostetaan rationaalisten päätöksentekijöiden toimesta hyvin lähelle hyvin alhaista materiaaliarvoaan. Teoreettinen mahdollisuus paluulle Maahan nostaa jonkin verran käteisen arvoa, mutta paluun todennäköisyyttä on jotakuinkin mahdoton arvioida. (Osa matkaseurueesta oli varma että Maahan palataan ja osa taas oli varma että Maahan ei koskaan palata, loppujen ollessa agnostikkoja.) Ja vaikka palattaisiinkin, niin olisiko euroa enää olemassa?

Euro ei voi siis toimia vaihdon välineenä eikä arvon säilyttäjänä (ks. rahan kolme tehtävää). Ilman rahaa vaihdon välineenä on turvauduttava vaihtokauppaan. Mutta ei kai mikään estä heitä hinnoittelemasta tavaroita ja palveluita euroissa, vaikka euroja ei olisikaan olemassa? Näin euro olisi, myöhemmän livre tournoisin tavoin, vain arvon mitta. Tällaisia ajatuksia toi esiin Tuomas, uuskeynesiläinen voimanostaja.

Tuomas antoi esimerkin. Simeonilla on kolme kalaa ja Eerolla on hauki. Eero halajaa kalaa ja on valmis luopumaan hauesta. Simeonille taas maistuisi hauki, ja hänellä on kalaa yli omien tarpeidensa.[ks. alaviite 1] Kyseessä on klassinen vaihtokauppatilanne (engl. barter), joka yhtä lailla klassisesti ratkeaisi niin että kaupan osapuolet sopisivat hyödykkeiden suorasta vaihtosuhteesta – vaikkapa kaksi kalaa yhtä haukea vastaan – ja vaihtaisivat sitten hyödykkeet sovitun vaihtosuhteen mukaisesti. Tilanne voidaan vaihtoehtoisesti, epäklassisesti, ratkaista niin, että Eero ilmoittaa hauen hinnaksi neljä euroa ja Simeoni yhden kalan hinnaksi kaksi euroa, ja jos molemmat hyväksyvät toisen ehdottaman hinnan, niin Eero saa kaksi kalaa ja Simeoni saa hauen. Vaihtosuhde on näin molemmissa kaupoissa sama 2:1, mutta jälkimmäisessä siihen on päädytty epäsuoraan hinnoittelemalla hyödykkeet euroissa.

Aapo, harvinaisen epäradikaali jälkikeynesiläinen, suhtautui Tuomaksen ideaan varovaisen positiivisesti. Mutta häntä askarrutti se, miten eurosta saadaan yleinen arvon mitta joka auttaa vertailemaan eri toimijoiden toisiaan vastaavista hyödykkeistä pyytämiä hintoja. Eero voi asettaa hauen hinnaksi kaksi euroa, kun taas Tuomas voi myydä vastaavaa haukea neljän euron hintaan, ilman että tiedämme kumpi tarjoaa haukea halvempaan suhteelliseen hintaan – ja tämä on lopulta ainoa hinta millä on ostajalle merkitystä. Hauen suhteellisen hinnan ostajalle määrää lopulta se mistä hauen ostajan on luovuttava vaihdossa; se mitä ja millä hinnalla Eero ja Tuomas ovat halukkaita vuorostaan ostamaan. (Vaihtokaupassa molempien osapuolten voidaan katsoa toimivan samanaikaisesti sekä ostajina että myyjinä.)

Hetken pohdiskelun jälkeen jopa Liberan kavereiden olisi ollut myönnettävä, että ongelman ratkaisu näytti edellyttävän eräänlaista hintasääntelyä. Jonkin vaihdettavan hyödykkeen, hyödyke x:n, hinta voitaisiin lukita asettamalla tietyn määrän hyödykettä x hinnaksi yksi euro, ja tästä hinnasta voitaisiin sitten (”markkinoilla”) johtaa muiden hyödykkeiden hinnat. Hinnanmuodostuksen edistämiseksi saattoi myös olla paikallaan velvoittaa kuka tahansa myyjä ottamaan vastaan hyödykettä x maksuna[2] myymästään hyödykkeestä. On tietysti muistettava, että mikään ei pakota yhteisömme jäseniä vaihdantaan, vaan he voivat yhtä hyvin turvautua omavaraistalouteen. Vaihdanta perustuu näin vapaaehtoisuuteen ja sitä tapahtuu lähtökohtaisesti silloin kun molemmat osapuolet näkevät siitä hyötyvänsä.

Aapo ehdotti, että suola voisi olla hyödyke x. Muiden vielä nukkuessa hän oli tutkinut ympäristöä ja löytänyt jonkin matkan päästä rannalta kuivuneen uoman joka johti sisämaahan. Tekemiensä havaintojen perusteella hän oletti[3], että uomaa seuraamalla he löytäisivät suuren, lähes euklidisen tasangon joka muodostaa luonnollisen suolapannun.

Koko joukko marssi Aapon perässä ja puoli tuntia talsittuaan he löysivät kuin löysivätkin suolatasangon. Tuomas pohti ääneen: ”Yksinkertaisella hakulla – joita niitäkin löytynee bussin matkatavaratilasta – suolaa saisi louhittua muutamassa minuutissa useampia kiloja. Taloustieteilijä pystyy kantamaan puolen tunnin ajan maksimissaan noin 10 kilon taakkaa. Mitä jos yhden suolakilon hinnaksi asetettaisiin yksi euro?” Tuo hinta ei tietenkään olisi matala eikä korkea, ja suolan kilohinnaksi voitaisiin yhtä hyvin asettaa vaikka 100 euroa. Mutta palttiarallaa 10 euron tuntipalkka suolan louhimisesta ja kantamisesta edustaisi jonkinlaista jatkuvuutta uuden ja vanhan, Maallisen, talousjärjestelmän välillä. Koska yksikään imperiumi ei ollut ehtinyt monopolisoida suolan tuotantoa tällä planetaalla, niin kaikille annettiin yhtäläinen oikeus sitä louhia. Suolavaranto oli lähes rajaton.

Miehet sopivat, että suolakilon hinnaksi asetetaan toistaiseksi yksi euro. Ja kaikki sitoutuivat, ostajan sitä tarjotessa, ottamaan suolaa vastaan maksuna myymistään hyödykkeistä – olihan yhtäältä suola monikäyttöinen, välttämätön hyödyke jonka säilyvyys oli erinomainen, ja toisaalta sen saisi aina vaihdettua johonkin muuhun hyödykkeeseen. He sopivat myös, että myyjällä ei olisi velvollisuutta ottaa mitään muuta hyödykettä vastaan maksuna myymistään hyödykkeistä, ja toisaalta hänellä olisi oikeus vaatia suolaa maksuna jos ostaja ensin hyväksyy hänen ehdottamansa hinnan. Yhteisön jäsenet sitoutuivat myös olemaan tarjoamatta hyödykkeitä vaihdettavaksi ilman että ilmoittavat niistä pyytämänsä hinnan euroissa. Lähes kaikki sattuivat olemaan joko nykyisiä tai entisiä roolipeliharrastajia, joille yhteisten pelisääntöjen kunnioittaminen ei tuottaisi suurempia vaikeuksia.

Sankarimme palasivat rannalle, kantaen kukin mukanaan viidestä kymmeneen kiloa suolaa.

Oli aika hankkia ruokaa pöytään. Simeoni pyydysti hauen ja Eero kolme kalaa. Eero tiedusteli olisiko Simeoni valmis luopumaan hauesta. Kyllä oli, neljän euron hintaan. Ilmoittaessaan hauen hinnaksi neljä euroa, ymmärsi Simeoni että Eero saisi hauen haltuunsa antamalla hänelle neljä kiloa suolaa. Simeonilla ei ollut toki mitään suolaa vastaan, mutta mieluummin hän ottaisi kalaa. Näinpä Simeoni kysyi Eerolta: ”Paljonko pyydät kaloistasi?” – ”Kaksi euroa kalalta”, vastasi Eero. ”Mutta yhden kaloista syön itse, joten vain kahdesta olen valmis luopumaan.” Näin sanoessaan Eero ymmärsi, että Simeoni voisi antaa hänelle 2-4 kiloa suolaa ja ottaa häneltä yhden tai kaksi kalaa. Voimme näin todeta, että Eero preferoi kahta lisäsuolakiloa kolmanteen (laskeva rajahyöty) kalaan nähden, ja neljää lisäsuolakiloa toiseen ja kolmanteen kalaan nähden. Eero preferoi kuitenkin haukea neljään lisäsuolakiloon nähden, ja siksi hän ehdottikin Simeonille että tämä ottaisi kaksi kalaa ja antaisi hauen. Implisiittisesti hän näin hyväksyi Simeonin hauelle asettaman hinnan. Koska Simeoni preferoi kahta kalaa neljään lisäsuolakiloon nähden – hänellähän olisi ollut oikeus vaatia Eerolta maksuna neljää suolakiloa tämän hyväksyttyä (implisiittisesti) hauen neljän euron hinnan –, ja neljää hallussaan olevaa suolakiloa haukeen nähden – hänhän olisi voinut maksaa kaksi kalaa hauen sijaan neljällä suolakilolla –, niin hän oli tyytyväinen Eeron ehdotukseen. Vaihtokauppa solmittiin: Eero sai Simeonilta hauen ja Simeoni Eerolta kaksi kalaa. Eero vieläpä antoi Simeonille, hyvän tahdon eleenä, kolmesta kalastaan kaksi suurinta.

Illalla leirinuotion ympärille kokoontuneet herrat keskustelivat siitä millaisia tilastoja yhteisön taloudesta voitaisiin koostaa. Aapo totesi, että niin nimellinen kuin reaalinenkin bruttokansantuote oli mitattavissa, kunhan vaihdanta ensin ulottuisi mahdollisimman moneen hyödykkeeseen niin että niille muodostuisi markkinahinta jonka avulla voitaisiin mitata euromääräisenä myös tuotanto omaan käyttöön. Inflaatiokin, yleisen hintatason nousu, oli mahdollista ja mitattavissa – kenties jopa aggregointikonsistentilla menetelmällä –; suolaa lukuunottamatta kaikkien hyödykkeiden nimelliset hinnat liikkuivat vapaasti. Raha-aggregaatteja ei sen sijaan voitu edes määrittää, koska taloudessa ei ollut rahaa – ei endogeenistä eikä eksogeenistä. Jälkikeynesiläisille tämä oli kova kolaus, sillä uuskeynesiläiset olivat tottuneet mallintamaan kokonaistalouksia tavalla joka jätti rahalle enimmilläänkin vain pienen sivuroolin, siinä missä jälkikeynesiläiset olivat keskittyneet lähinnä rahaan, mallintamatta kokonaistalouksia. Rahan puute häiritsi silti monia uuskeynesiläisiäkin, muun muassa Tuomasta, joka friedmanilaisittain oli aina yhdistänyt inflaation rahan määrän kasvuun. Miten taloudessa jossa ei ole rahaa voi esiintyä inflaatiota? Oliko tämä nyt sitä kosmista inflaatiota? Jotkut olivat halukkaita tulkitsemaan tämän viimeisenä naulana monetarismin arkkuun: raha-aggregaatit olivat hylänneet nekin jotka eivät olleet niitä valmiit hylkäämään.

Myös luonnollinen, teknologinen, vapaaehtoinen, kausi-, suhdanne-, kitka-, rakenne-, massa-, pitkäaikais-, nuoriso-, piilo- ja valetyöttömyys loistivat poissaolollaan.

Keskusteltiin myös siitä pitäisikö uusi koti nimetä, ja jos pitäisi, niin mikä nimeksi. Uuskeynesiläiset ehdottivat nimeksi Uutta Keynesiaa, kun taas jälkikeynesiläiset olisivat halunneet nimetä paikan Keynesiaksi; Jälki-Keynesia kuulosti heidän mielestään idioottimaiselta, mutta olisi lopulta ollut hyvinkin rationaalinen ehdotus. Molemmat osapuolet nimittäin hylkäsivät toisen osapuolen ehdotuksen, joten kompromissiratkaisuna päädyttiin Eeron ehdottamaan Makronesiaan.

Jo toisen kerran nukahtivat makronesialaiset rantahiekalle. Ja toistamiseen virnisteli Eero tyytyväisenä.

 ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] Tähän viittaa Jevonsin ”double coincidence of wants”: sekä osapuolten halut saada jotakin että heidän halukkuus, tai valmius, luopua jostakin – molempien osto- sekä myyntihalut – osuvat ristikkäin yksiin.

[2] Rahan puuttuessa maksu tarkoittaa aina maksua hyödykkeiden muodossa; engl. ”payment in kind”.

[3] Aapon oletus perustui hypoteesiin jonka mukaan hänen havaitsemansa planeetan kaksi kuuta osuvat kerran vuodessa samalle planeetan kuvitteelliselle, avaruuteen jatketulle säteelle aiheuttaen tulvavuoksen, jonka aikana vesi etenee uomaa pitkin ja peittää tasangon. Oletus tasangosta oli puhdas arvaus.

Makronesia: Prologi

Olipa kerran bussi täynnä makrotaloustieteilijöitä matkalla Helsingistä Porvooseen kesäkonferenssiin. Bussissa oli 29 taloustieteilijää, joista puolet katsoi kuuluvansa uuskeynesiläiseen koulukuntaan ja toinen puolikas jälkikeynesiläiseen koulukuntaan. Bussia ajoi Eero, joka oli aiemmalta ammatiltaan kirjanpitäjä.

Matka oli edennyt noin puoliväliin ja tunnelma oli, kuinkas muutenkaan, rattoisa. Sipoonlahden sillalle tultaessa matkalaisia kohtasi erikoinen näky: sillan keskiosa näytti kangastuksenomaisesti vääristyvän. Eero epäili että sillalle oli asetettu pallon muotoinen taikapeili, mutta yksi kahdestakymmenestä mukana olleesta scifi-harrastajasta oli varma siitä että kyseessä oli madonreikä. Tämä uuskeynesiläiselle ominaisella nopealla älyllä varustettu jälkikeynesiläinen ehti höpistä jotakin Einsteinista ja Rosenista kun kaikkien silmissä välähti. Enää ei oltu Sipoonlahden sillalla.

Matkalaisten oli vaikea löytää sanoja kuvaamaan sitä mitä he seuraavaksi kokivat. Yksi vanhemman polven taloustieteilijä muisteli olleensa hieman vastaavalla matkalla joskus 1960-luvun lopulla, nuoruusvuosinaan, mutta hänen muistikuvansa tuolta matkalta olivat hyvin sumuiset.

Puolen tunnin valoshow’n jälkeen bussi tömähti keskelle autiota, epätavallista hiekkarantaa. No, ei ranta itsessään ollut epätavallinen, mutta meri oli: se oli kirkkaan punainen. Hämäläisten vielä hieroessa silmiään ja stadilaisten muodostaessa ensimmäisiä hypoteesejään ehti joukon ainoa savolainen, puhdas empiirikko ja likainen setämies nimeltään Simeoni, jo maistamaan; ei, neste ei valitettavasti ollut viiniä. Se saattoi olla merivettä. Tosin sitä Simeoni oli maistanut viimeksi vuonna 1995 pudottuaan Kolera-altaaseen torijuhlien tuoksinassa, joten saattoi olla olemattakin.

Vilkkaan keskustelun jälkeen valtavirtanäkemykseksi muodostui se, että konferenssiseurue oli päätynyt, madonreiän kautta, jollekin aiemmin tuntemattomalle planetaalle, toiseen aurinkokuntaan ja mahdollisesti jopa toiseen galaksiin. Madonreikää ei rannalla enää näkynyt. Kenties se oli, kuten jotkut reiät tapaavat olla, ”exit only”. Ajatus lähes varmasta pysyvästä Maastakarkotuksesta ei kuitenkaan saattanut matkalaisia epätoivoon. Päinvastoin: he totesivat yhteen ääneen, järjetöntä innostuneisuutta puhkuen, että kasassa ovat ainekset kaikkien aikojen taloustieteelliselle kokeelle.

Ja millainen koe siitä tulikaan!

Alussa he olettivat, että vedet ovat lämpimät ja vilisevät syömäkelpoista kalaa. Ja vedet olivat lämpimät ja vilisivät syömäkelpoista kalaa. Näin meni ensimmäinen minuutti. Toisen minuutin jo juostessa he tekivät joukon lisäoletuksia: notkukoon palmut kookospähkinöistä ja muut puut lajinsa mukaisista hedelmistä, korkeaa reaalituottoa tarjoten; tuottakoon metsä tuotantofunktionsa asettamissa ruhtinaallisissa rajoissa eläimiä joita taloustieteilijätkin onnistuvat tappamaan mutta jotka eivät osaa tappaa taloustieteilijöitä; ja löytyköön bussin matkatavaratilan syövereistä n punttia tulitikkuja (jossa n > 100) ja yksi säilyketölkin avaaja. Ja näin tapahtui. Taloustieteilijät katsoivat kaikkea tähän mennessä olettamaansa, ja kaikki oli hyvää.

Kolmannen minuutin he lepäsivät rantahiekalla maaten. Oletusten tekeminen oli käynyt työstä ja aurinkokin näytti jo olevan laskemassa. Aaltojen kohinan tuudittama ex-kirjanpitäjä Eero totesi tyytyväinen virne kasvoillaan, että jos hänet lähetettäisiin autiolle saarelle ja hän saisi ottaa mukaansa vain yhden toisen henkilön, niin hänen valintansa osuisi MacGyverin, Bear Gryllsin tai Jessica Alban sijaan Seppo Honkapohjaan tai Sixten Korkmaniin. Aika velikultia olivat nämä oletusten mestarit. Eero mietti myös kuinka hullulta tuntui että aurinko joka tuossa lempeästi viime säteillään hänen otsaansa lämmitti ei ollutkaan Aurinko, vaan vain joku tähti lapsuuden yötaivaalta, jos sitäkään. Ja alkuperäinen aurinko tietysti oli heille nyt vain yksi tähti muiden joukossa. Tunnistaisiko hän sen, jos hän nyt ylipäätään sen pystyisi näkemään? Ja ymmärtäisivätkö muut mitä hän tarkoittaa, jos hän puhuisi auringosta? Onko se heille tuo lähin tähti vai se alkuperäinen? Vain Wittgenstein olisi pystynyt nukahtamatta pohtimaan tällaisia. Ja Eero ei ollut Wittgenstein.