Makronesia, päivä 1: Euro ilman euroja

[Aiemmin tapahtunutta: Prologi]

Lyhyistä nokkaunista tulikin yöunet, ja kun seurueemme heräsi oli aurinko juuri nousemassa. Kun perustarpeet oli tyydytetty nyyttikestiperiaatteella toteutetulla hedelmäaamiaisella, siirtyi tieteilijöidemme keskustelu rahaan. Jotakuinkin yhtä mieltä oltiin siitä, että vieraalla planeetalla toisessa aurinkokunnassa, ilman toiveita paluusta Maahan, eivät eurot toimi yleisenä maksuvälineenä. Yhteyttä nettipankkiin, Luottokuntaan, POPSiin, STEP1:een, STEP2:een, EURO1:een tai TARGET2:een ei ole. Vähäinen mukana oleva käteinenkin arvostetaan rationaalisten päätöksentekijöiden toimesta hyvin lähelle hyvin alhaista materiaaliarvoaan. Teoreettinen mahdollisuus paluulle Maahan nostaa jonkin verran käteisen arvoa, mutta paluun todennäköisyyttä on jotakuinkin mahdoton arvioida. (Osa matkaseurueesta oli varma että Maahan palataan ja osa taas oli varma että Maahan ei koskaan palata, loppujen ollessa agnostikkoja.) Ja vaikka palattaisiinkin, niin olisiko euroa enää olemassa?

Euro ei voi siis toimia vaihdon välineenä eikä arvon säilyttäjänä (ks. rahan kolme tehtävää). Ilman rahaa vaihdon välineenä on turvauduttava vaihtokauppaan. Mutta ei kai mikään estä heitä hinnoittelemasta tavaroita ja palveluita euroissa, vaikka euroja ei olisikaan olemassa? Näin euro olisi, myöhemmän livre tournoisin tavoin, vain arvon mitta. Tällaisia ajatuksia toi esiin Tuomas, uuskeynesiläinen voimanostaja.

Tuomas antoi esimerkin. Simeonilla on kolme kalaa ja Eerolla on hauki. Eero halajaa kalaa ja on valmis luopumaan hauesta. Simeonille taas maistuisi hauki, ja hänellä on kalaa yli omien tarpeidensa.[ks. alaviite 1] Kyseessä on klassinen vaihtokauppatilanne (engl. barter), joka yhtä lailla klassisesti ratkeaisi niin että kaupan osapuolet sopisivat hyödykkeiden suorasta vaihtosuhteesta – vaikkapa kaksi kalaa yhtä haukea vastaan – ja vaihtaisivat sitten hyödykkeet sovitun vaihtosuhteen mukaisesti. Tilanne voidaan vaihtoehtoisesti, epäklassisesti, ratkaista niin, että Eero ilmoittaa hauen hinnaksi neljä euroa ja Simeoni yhden kalan hinnaksi kaksi euroa, ja jos molemmat hyväksyvät toisen ehdottaman hinnan, niin Eero saa kaksi kalaa ja Simeoni saa hauen. Vaihtosuhde on näin molemmissa kaupoissa sama 2:1, mutta jälkimmäisessä siihen on päädytty epäsuoraan hinnoittelemalla hyödykkeet euroissa.

Aapo, harvinaisen epäradikaali jälkikeynesiläinen, suhtautui Tuomaksen ideaan varovaisen positiivisesti. Mutta häntä askarrutti se, miten eurosta saadaan yleinen arvon mitta joka auttaa vertailemaan eri toimijoiden toisiaan vastaavista hyödykkeistä pyytämiä hintoja. Eero voi asettaa hauen hinnaksi kaksi euroa, kun taas Tuomas voi myydä vastaavaa haukea neljän euron hintaan, ilman että tiedämme kumpi tarjoaa haukea halvempaan suhteelliseen hintaan – ja tämä on lopulta ainoa hinta millä on ostajalle merkitystä. Hauen suhteellisen hinnan ostajalle määrää lopulta se mistä hauen ostajan on luovuttava vaihdossa; se mitä ja millä hinnalla Eero ja Tuomas ovat halukkaita vuorostaan ostamaan. (Vaihtokaupassa molempien osapuolten voidaan katsoa toimivan samanaikaisesti sekä ostajina että myyjinä.)

Hetken pohdiskelun jälkeen jopa Liberan kavereiden olisi ollut myönnettävä, että ongelman ratkaisu näytti edellyttävän eräänlaista hintasääntelyä. Jonkin vaihdettavan hyödykkeen, hyödyke x:n, hinta voitaisiin lukita asettamalla tietyn määrän hyödykettä x hinnaksi yksi euro, ja tästä hinnasta voitaisiin sitten (”markkinoilla”) johtaa muiden hyödykkeiden hinnat. Hinnanmuodostuksen edistämiseksi saattoi myös olla paikallaan velvoittaa kuka tahansa myyjä ottamaan vastaan hyödykettä x maksuna[2] myymästään hyödykkeestä. On tietysti muistettava, että mikään ei pakota yhteisömme jäseniä vaihdantaan, vaan he voivat yhtä hyvin turvautua omavaraistalouteen. Vaihdanta perustuu näin vapaaehtoisuuteen ja sitä tapahtuu lähtökohtaisesti silloin kun molemmat osapuolet näkevät siitä hyötyvänsä.

Aapo ehdotti, että suola voisi olla hyödyke x. Muiden vielä nukkuessa hän oli tutkinut ympäristöä ja löytänyt jonkin matkan päästä rannalta kuivuneen uoman joka johti sisämaahan. Tekemiensä havaintojen perusteella hän oletti[3], että uomaa seuraamalla he löytäisivät suuren, lähes euklidisen tasangon joka muodostaa luonnollisen suolapannun.

Koko joukko marssi Aapon perässä ja puoli tuntia talsittuaan he löysivät kuin löysivätkin suolatasangon. Tuomas pohti ääneen: ”Yksinkertaisella hakulla – joita niitäkin löytynee bussin matkatavaratilasta – suolaa saisi louhittua muutamassa minuutissa useampia kiloja. Taloustieteilijä pystyy kantamaan puolen tunnin ajan maksimissaan noin 10 kilon taakkaa. Mitä jos yhden suolakilon hinnaksi asetettaisiin yksi euro?” Tuo hinta ei tietenkään olisi matala eikä korkea, ja suolan kilohinnaksi voitaisiin yhtä hyvin asettaa vaikka 100 euroa. Mutta palttiarallaa 10 euron tuntipalkka suolan louhimisesta ja kantamisesta edustaisi jonkinlaista jatkuvuutta uuden ja vanhan, Maallisen, talousjärjestelmän välillä. Koska yksikään imperiumi ei ollut ehtinyt monopolisoida suolan tuotantoa tällä planetaalla, niin kaikille annettiin yhtäläinen oikeus sitä louhia. Suolavaranto oli lähes rajaton.

Miehet sopivat, että suolakilon hinnaksi asetetaan toistaiseksi yksi euro. Ja kaikki sitoutuivat, ostajan sitä tarjotessa, ottamaan suolaa vastaan maksuna myymistään hyödykkeistä – olihan yhtäältä suola monikäyttöinen, välttämätön hyödyke jonka säilyvyys oli erinomainen, ja toisaalta sen saisi aina vaihdettua johonkin muuhun hyödykkeeseen. He sopivat myös, että myyjällä ei olisi velvollisuutta ottaa mitään muuta hyödykettä vastaan maksuna myymistään hyödykkeistä, ja toisaalta hänellä olisi oikeus vaatia suolaa maksuna jos ostaja ensin hyväksyy hänen ehdottamansa hinnan. Yhteisön jäsenet sitoutuivat myös olemaan tarjoamatta hyödykkeitä vaihdettavaksi ilman että ilmoittavat niistä pyytämänsä hinnan euroissa. Lähes kaikki sattuivat olemaan joko nykyisiä tai entisiä roolipeliharrastajia, joille yhteisten pelisääntöjen kunnioittaminen ei tuottaisi suurempia vaikeuksia.

Sankarimme palasivat rannalle, kantaen kukin mukanaan viidestä kymmeneen kiloa suolaa.

Oli aika hankkia ruokaa pöytään. Simeoni pyydysti hauen ja Eero kolme kalaa. Eero tiedusteli olisiko Simeoni valmis luopumaan hauesta. Kyllä oli, neljän euron hintaan. Ilmoittaessaan hauen hinnaksi neljä euroa, ymmärsi Simeoni että Eero saisi hauen haltuunsa antamalla hänelle neljä kiloa suolaa. Simeonilla ei ollut toki mitään suolaa vastaan, mutta mieluummin hän ottaisi kalaa. Näinpä Simeoni kysyi Eerolta: ”Paljonko pyydät kaloistasi?” – ”Kaksi euroa kalalta”, vastasi Eero. ”Mutta yhden kaloista syön itse, joten vain kahdesta olen valmis luopumaan.” Näin sanoessaan Eero ymmärsi, että Simeoni voisi antaa hänelle 2-4 kiloa suolaa ja ottaa häneltä yhden tai kaksi kalaa. Voimme näin todeta, että Eero preferoi kahta lisäsuolakiloa kolmanteen (laskeva rajahyöty) kalaan nähden, ja neljää lisäsuolakiloa toiseen ja kolmanteen kalaan nähden. Eero preferoi kuitenkin haukea neljään lisäsuolakiloon nähden, ja siksi hän ehdottikin Simeonille että tämä ottaisi kaksi kalaa ja antaisi hauen. Implisiittisesti hän näin hyväksyi Simeonin hauelle asettaman hinnan. Koska Simeoni preferoi kahta kalaa neljään lisäsuolakiloon nähden – hänellähän olisi ollut oikeus vaatia Eerolta maksuna neljää suolakiloa tämän hyväksyttyä (implisiittisesti) hauen neljän euron hinnan –, ja neljää hallussaan olevaa suolakiloa haukeen nähden – hänhän olisi voinut maksaa kaksi kalaa hauen sijaan neljällä suolakilolla –, niin hän oli tyytyväinen Eeron ehdotukseen. Vaihtokauppa solmittiin: Eero sai Simeonilta hauen ja Simeoni Eerolta kaksi kalaa. Eero vieläpä antoi Simeonille, hyvän tahdon eleenä, kolmesta kalastaan kaksi suurinta.

Illalla leirinuotion ympärille kokoontuneet herrat keskustelivat siitä millaisia tilastoja yhteisön taloudesta voitaisiin koostaa. Aapo totesi, että niin nimellinen kuin reaalinenkin bruttokansantuote oli mitattavissa, kunhan vaihdanta ensin ulottuisi mahdollisimman moneen hyödykkeeseen niin että niille muodostuisi markkinahinta jonka avulla voitaisiin mitata euromääräisenä myös tuotanto omaan käyttöön. Inflaatiokin, yleisen hintatason nousu, oli mahdollista ja mitattavissa – kenties jopa aggregointikonsistentilla menetelmällä –; suolaa lukuunottamatta kaikkien hyödykkeiden nimelliset hinnat liikkuivat vapaasti. Raha-aggregaatteja ei sen sijaan voitu edes määrittää, koska taloudessa ei ollut rahaa – ei endogeenistä eikä eksogeenistä. Jälkikeynesiläisille tämä oli kova kolaus, sillä uuskeynesiläiset olivat tottuneet mallintamaan kokonaistalouksia tavalla joka jätti rahalle enimmilläänkin vain pienen sivuroolin, siinä missä jälkikeynesiläiset olivat keskittyneet lähinnä rahaan, mallintamatta kokonaistalouksia. Rahan puute häiritsi silti monia uuskeynesiläisiäkin, muun muassa Tuomasta, joka friedmanilaisittain oli aina yhdistänyt inflaation rahan määrän kasvuun. Miten taloudessa jossa ei ole rahaa voi esiintyä inflaatiota? Oliko tämä nyt sitä kosmista inflaatiota? Jotkut olivat halukkaita tulkitsemaan tämän viimeisenä naulana monetarismin arkkuun: raha-aggregaatit olivat hylänneet nekin jotka eivät olleet niitä valmiit hylkäämään.

Myös luonnollinen, teknologinen, vapaaehtoinen, kausi-, suhdanne-, kitka-, rakenne-, massa-, pitkäaikais-, nuoriso-, piilo- ja valetyöttömyys loistivat poissaolollaan.

Keskusteltiin myös siitä pitäisikö uusi koti nimetä, ja jos pitäisi, niin mikä nimeksi. Uuskeynesiläiset ehdottivat nimeksi Uutta Keynesiaa, kun taas jälkikeynesiläiset olisivat halunneet nimetä paikan Keynesiaksi; Jälki-Keynesia kuulosti heidän mielestään idioottimaiselta, mutta olisi lopulta ollut hyvinkin rationaalinen ehdotus. Molemmat osapuolet nimittäin hylkäsivät toisen osapuolen ehdotuksen, joten kompromissiratkaisuna päädyttiin Eeron ehdottamaan Makronesiaan.

Jo toisen kerran nukahtivat makronesialaiset rantahiekalle. Ja toistamiseen virnisteli Eero tyytyväisenä.

 ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] Tähän viittaa Jevonsin ”double coincidence of wants”: sekä osapuolten halut saada jotakin että heidän halukkuus, tai valmius, luopua jostakin – molempien osto- sekä myyntihalut – osuvat ristikkäin yksiin.

[2] Rahan puuttuessa maksu tarkoittaa aina maksua hyödykkeiden muodossa; engl. ”payment in kind”.

[3] Aapon oletus perustui hypoteesiin jonka mukaan hänen havaitsemansa planeetan kaksi kuuta osuvat kerran vuodessa samalle planeetan kuvitteelliselle, avaruuteen jatketulle säteelle aiheuttaen tulvavuoksen, jonka aikana vesi etenee uomaa pitkin ja peittää tasangon. Oletus tasangosta oli puhdas arvaus.