Aamutuimaan pähkäili Tuomas suolan muuttunutta roolia Makronesian taloudessa. Kukaan ei tietenkään ollut enää velvoitettu sen kummemmin ottamaan vastaan suolaa maksuna kuin suorittamaan maksuja suolan muodossa. Uuden vaihdantajärjestelmän avullahan oli nimenomaan tarkoitus välttää tällaisten vaihtokauppojen tarve. Jos toimijoiden mielestä yhden euron kilohinta suolalle on väärä, niin suolalle ei löydy joko ostajia (hinta nähdään liian korkeaksi) tai myyjiä (hinta nähdään liian matalaksi).
Tieteilijämme pääsivät pian suolakysymyksessä empirian pariin. Sattuipa nimittäin niin, että Simeoni oli ehtinyt muutaman päivän kuluessa, ennen uuden vaihdantajärjestelmän käyttöönottoa, kasaamaan itselleen sadan kilon suolavaraston.[1] Tuon suolan avulla hän oli aikonut ”rahoittaa” ajan jonka hän käyttäisi veneen rakentamiseen. Rahoittaminen tässä tapauksessa tarkoitti ruuan ostamista toisilta, mikä vapauttaisi Simeonin aikaa veneinvestointiin. Koska Simeoni ei halunnut suuremmin velkaantua (tämähän olisi ollut sinänsä helppoa uuden järjestelmän myötä), olisi hän nyt halunnut myydä suolaa. Mutta koska lähes kaikki olivat jo varanneet suolaa ainakin viikoksi eteenpäin omiin tarpeisiinsa, ei juuri kukaan ollut halukas ostamaan Simeonilta suolaa – ainakaan yhden euron kilohintaan. Yhteisesti oltiin kuitenkin sovittu että kaikki kaupat kirjataan keskitettyyn kirjanpitoon, ja toistaiseksi oli myös voimassa yhteinen sopimus jonka mukaan suolakilon oli vaihdettava omistajaa yhden euron hintaan. Jäikö Simeonin suola näin myymättä?
Ei jäänyt. Simeoni vaivihkaa ilmoitti lähimmille kollegoilleen, että hän oli valmis ostamaan heiltä ruokaa markkinahintaan nähden 25 prosentin ylihintaan sillä edellytyksellä että nämä vuorostaan ostivat häneltä vastaavalla kokonaissummalla suolaa yhden euron kilohintaan. Alennushintainen suola näytti kelpaavan monelle. Mutta kun tieto tästä menettelystä kantautui Eeron korviin, kutsui hän koko yhteisön lounastapaamiseen. Tuo tapaaminen johti yhteiseen päätökseen suolan hintasäännöstelyn lakkauttamisesta. Hintasäännöstelylle ei enää nähty mitään tarvetta; se oli hoitanut tehtävänsä hyödykkeiden hinnanmuodostuksen edistäjänä. Samalla katosi viimeinenkin peruste väitteelle, jonka mukaan suola toimi yhteisössä rahana. Kokouksen jälkeen Simeoni myi loput 80 kiloa suolaa 0,80 euron kilohintaan, ”tukkualennuksella”. Jo ylihintaan toteutuneita kauppoja ei kuitenkaan lähdetty perumaan, joten BKT sai pitää pienen nosteensa.
Aapo oli viidennen päivän koitettua alkanut ihmetellä sateen vähyyttä Makronesiassa. Luonto oli vehreä, mutta vain yhtenä päivänä oli ripotellut hieman vettä. Aapo oli sitä mieltä, että heidän onnensa on pian kääntyvä, ja öisten sateiden varalta heidän tulisi rakentaa itselleen majat hyvin nopealla aikataululla. Tähän asti he olivat nukkuneet kuivalla rantahiekalla.
Ensimmäisten laajempien investointien aika Makronesiassa oli näin koittanut. Mutta miten majojen rakentaminen olisi järkevintä toteuttaa? Sen voisi tietysti jättää kokonaan jokaisen yksilön omalle vastuulle, jolloin tämä rakentaisi majaansa kun ruuan hankkimiselta ehtii. Tämä aika taas riippui siitä kuinka tehokkaasti yksilö sai hankittua ruokaa; tehokkuudessa yksilöiden välillä oli suuriakin eroja. Karkeasti yleistettynä: eränkävijät ja partiolaiset käyttivät noin puolet siitä ajasta ruuanhankintaan mitä innokkaimmat scifi- ja tietokoneharrastajat käyttivät[2]. Kuinka paljon aikaa kukin yksilö sitten tarvitsi tietyn tasoisen[3] majan rakentamiseen? Se riippui samalla tavalla kunkin yksilön kyvyistä. Mutta jos lähdetään siitä että (a) majoja piti rakentaa ja (b) ruokaa piti hankkia, niin yhteisön kannalta järkevintä olisi tietysti hoitaa nämä kaksi tehtävää mahdollisimman tehokkaasti, yksilöiden luontaiset ja opitut kyvyt työnjaossa huomioiden.
Maallikko voisi tietysti kysyä, että eikö ongelmaksi muodostu se että niiden henkilöiden jotka ovat tehokkaimpia ruuanhankkijoita – lähtökohtaisesti siis eränkävijät ja partiolaiset – voidaan olettaa olevan myös tehokkaimpia majanrakentajia. Ja maallikko saisi Simeonilta vastauksen: ”Pöh! Sanooko nimi David Ricardo mitään?” Tällä Simeoni viittaa tietysti suhteellisen edun periaatteeseen. Jos vaikka Lauri sattuisi olemaan pienellä marginaalilla – silakan mitalla – yhteisön kovin kalamies ja suurella marginaalilla – harjakorkeudessa muiden yltäessä hädin tuskin kynnyksen yli – timpureiden kuningas, niin hänen kannattaisi keskittyä majojen rakentamiseen ja jättää kalastaminen muille. Tästä hyötyisivät kaikki.
”Nok snakk!”[4], sanoi Torgeir, vähäpuheinen suomalais-norjalainen uuskeynesiläinen. Oli aika ryhtyä toimiin.
Aapolla oli idea siitä miten työnjako kannattaisi toteuttaa. Koska kaikki olivat jo päässeet näyttämään kyntensä ruuanhankinnassa, oli melko vaivatonta listata 10 tehokkainta metsästäjä-keräilijää. Majanrakennustaidoista oli vähemmän suoraa näyttöä, joten top-10-listan koostamisessa jouduttiin luottamaan paljon myös itsearviointeihin; näiden oletettiin rakennustaitojen tapauksessa olevan onneksi luotettavampia kuin ne ovat ajotaitoja arvioitaessa. Ajatuksena oli, että nämä listat, niiden osittaisesta päällekkäisyydestä huolimatta, auttaisivat ”huippuosaajien” jaottelussa. Loput yhteisön jäsenet täyttäisivät sitten jäljelle jääneet paikat, osittain oman valintansa mukaan.
Simeoni oli opiskeluaikanaan toiminut useampana kesänä, ja vähän talvisinkin, keskisuuren rakennusliikkeen ostoreskontranhoitajana. Jo se olisi riittänyt oikeuttamaan hänelle paikan rakentajien kymmenen parhaan joukossa, mutta hänen todellinen valttikorttinsa oli rakennusliikkeessä harjoitettu työkierto, jonka ansiosta hän oli viettänyt työmailla ja parakeissa noin 10 % työajastaan. Tämän kokemuksen pohjalta Simeoni nimettiin Makronesian rakennusmestariksi.
Vaihdettuaan muutaman sanasen mestaritimpuriksi nimetyn Laurin kanssa, ehdotti Simeoni 15 hengen rakennusporukan muodostamista: viisi miestä keskittyy materiaalien hankintaan, toiset viisi itse rakentamiseen ja loput viisi valvoo ja ohjeistaa muita. Sen perusteella mitä muut olivat rakennustyömaille aidanraosta kurkistaessaan havainnoineet, kuulosti tämä jaottelu heidän korvaansa perustellulta. Kukaan ei myöskään epäillyt etteikö ruokaa saataisi tuotettua tarpeeksi 15 miehen voimin – siitäkin huolimatta, että ruuanhankintaan osallistuvan Eeron ajasta menisi pari tuntia päivässä kirjanpitotehtävissä. Koska aikaa ei ollut tuhlattavaksi asti, päätettiin rakentaa ensin 10 majaa joihin kuhunkin kolme makuusijaa. Myöhemmin, ajan ja resurssien salliessa, ”soluasuntojärjestelystä” voisi sitten siirtyä kahden hengen talouksiin (uusia majoja rakentamalla ja alkuperäisiä konvertoimalla) ja kuka ties vaikka kaikilla halukkailla olisi lopulta oma majansa. Lauri oli jo löytänyt sopivat majanpaikat rannan tuntumassa olevalta mäennyppylältä; siellä majat olisivat suojassa Aapon ennakoimalta tulvavuokseltakin.
Tarkan työarvion tehtyään Simeoni ja Lauri ilmoittivat, että yhden majan hinnaksi tulisi 600 euroa. Kuivan yösijan yksilökohtainen hinta olisi näin 200 euroa. Rakennusporukka nettoaisi urakasta 6000 € miinus 15 x 200 € (tiimin omat yösijat) = 3000 €. Tämä on hinta niille hyödykkeille, jotka kyseinen yhteenliittymä on tuottanut ja luovuttanut muille kuin itselleen; summa vastaa tietysti 15 yösijan hintaa. Jos edelleen haluamme jättää kirjanpidon ulkopuolelle tuotannon omaan käyttöön, on Eeron majojen valmistuttua kirjattava ”DR 200” (vastaanotetun yösijan hinta) jokaisen ruuan hankintaan osallistuneen 15 miehen tilille ja ”CR 3000” rakentajien yhteenliittymälle perustettavalle välitilille. Rakennusporukka saa itse päättää miten ja millä perusteella se jyvittää tuon summan jäsentensä tileille, eli mistä arvosta kunkin nähdään työtä suorittaneen. Näin ei tarvinnut alkaa tässä vaiheessa jakaa saalista – olihan jahtikin vielä suorittamatta. Ruuan hankkijoiden kohdalla jäi tietysti näiden omalle vastuulle myydä ruokaa rakentajille ja maksaa näin tulevaa yösijaansa.
Rakentajilla yritys oli armoton, ja vaikka meininki joidenkin osalta alkuun muistuttikin perse edellä puuhun kiipeämistä – anteeksi, Gösta – niin yöhön mennessä oli jo kaksi majaa lähestulkoon muuttovalmiina. Se oli hyvä, sillä puolilta öin alkanut rankkasade ajoi viimeisetkin miehet villisikametsältä kotiin ja kaikki 30 pakkautuivat kahden katon alle kuin elefantit kuplavolkkariin konsanaan.
Oravainen naureskeli oksallansa. Tynnyrissä ollut miekkakalakin olisi varmasti nauranut, ellei olisi ollut kuollut, sisälmyksetön ja kahdessa osassa.-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
[1] Jotkut olivat tämän johdosta alkaneet käyttää hänestä englanninkielistä nimitystä ”salt bug”.
[2] Roolipeliharrastajia löytyi tietysti molemmista karkeasti määritellyistä ryhmistä.
[3] Tavoitteena oli, luonnollisesti, olo kuin oravaisella sammalhuoneessaan, ”armaan kuusen äitinrinnas”.
[4] ”Puheet sikseen!” (kirjaimellisesti: ”Tarpeeksi puhetta!”)
No comments:
Post a Comment