Wednesday, August 24, 2016

Makronesia, päivä 8: Keisari Alltingilta käy käsky


Kuoleman jälkeen oli elämää: yhden poistuttua joukosta heräsivät jäljellä olevat makronesialaiset seuraavaan päivään täynnä energiaa. Heillä kaikilla oli vahvistunut tunne siitä, mitä on olla elossa.
Koska suurempia projekteja ei juuri nyt ollut käynnissä, kutsui Eero kokoon aivoriihen. Kokoontumispaikaksi hän ehdotti rannan tuntumassa olevaa, kolmen suuren kiven reunustamaa pientä metsäaukeamaa. Demokratian historiaa kunnioittaen nimesivät he paikan Alltingiksi. Kokouksen tavoitteena oli päättää miten yhteiset velat, joita oli Yhteisö-tilillä kirjattuina vielä 600 euron edestä, kuitattaisiin.
Simeoni pyysi Eeroa vielä kerran selittämään, miten yhteiset velat ja verotus Makronesiassa toimivat. Kirjausten taustalla ollut logiikka ei sinänsä vaikuttanut monimutkaiselta, mutta aiempi ymmärrys siitä miten veroja maksetaan rahasuoritusten muodossa vaikeutti asian hahmottamista. Eero ymmärsi tämän. Jos hän yrittäisi ajatella asiaa selkeästi ja ääneen, kuulostaisi se jotakuinkin tältä:
Otetaan polku-urakka esimerkiksi, mutta kuvitellaan että työn suoritti Aapo yksin. Aapo on näin luovuttanut hyödykkeen, jonka hinnaksi on ostajan kanssa sovittu 500 euroa. Ostaja on yhteisö, he kaikki yhdessä. Vaihdantajärjestelmän logiikan mukaisesti Aapon tulee saada korvaus jollekin toiselle luovuttamastaan hyödykkeestä, ja tässä noudetaan sääntöä jonka mukaan Aapon korvauksena saamien hyödykkeiden hinnan tulee vastata Aapon luovuttaman hyödykkeen hintaa (ks. Eeron ja Aapon keskustelu lahjasta ja vastalahjasta). Polku-urakan tapauksessa ostaja ei ole puhtaasti joku toinen, vaan myös Aapo kuuluu ostajaryhmään. Näin olisi väärin todeta, että Aapon tulee saada suorittamastaan työstä korvaukseksi 500 euron edestä hyödykkeitä muilta. Mutta kenties olisi reilua, että hän saisi noin 482,76 euron[1] edestä hyödykkeitä. Mietitäänpä samaa tilannetta yhteisössä, jossa nykyistä vaihdantajärjestelmää ei olisi käytössä. Jos kaikki 28 muuta yhteisön jäsentä luovuttaisivat Aapolle nyt kukin hyödykkeitä 17,24 euron edestä ilman minkäänlaista odotusta vastasuorituksesta, saisi Aapo polun kunnostamistyöstä korvaukseksi 482,72 euron edestä hyödykkeitä. Näin jokainen yhteisön jäsen – Aapo mukaanlukien -- olisi lopulta luopunut reilun 17 euron hintaisista hyödykkeistä saamatta näille mitään välitöntä vastiketta (ts. näiden hyödykkeiden luovuttaminen ei johda vastavuoroiseen oikeuteen ottaa hyödykkeitä). Välillisen[2] vastikkeen he saavat parempikuntoisen polun muodossa.
Nämä reilun 17 euron hintaiset hyödykkeet, joista yhteisön jäsenet luopuivat ilman välitöntä vastiketta, ovat maksettuja veroja. Todellisuudessa vain Aapo luopui hyödykkeistä jotka päätyivät suoraan yhteiseen käyttöön (polun kunnostamistyö; hinta 500 euroa), kun taas muut luopuivat hyödykkeistä Aapon hyväksi. Siinä missä Aapo maksoi työllään reilun 17 euron osuuden polun kunnostamisesta, maksoivat muut noin 483 euron osuuden polun kunnostamistyöstä luovuttamalla 500 euron arvoisen työn suorittaneelle Aapolle hyödykkeitä.
Palataanpa nykyisen vaihdantajärjestelmän maailmaan. Tällaisen kaikille lankeavan tasaveron tapauksessa ei tietenkään olisi mitään tarvetta käyttää Yhteisö-välitiliä. Voitaisiin kreditoida Aapon tiliä 500 eurolla (bruttoperiaate) ja debitoida jokaisen yksilön (Aapo mukaanlukien) henkilökohtaista tiliä 17,2414 eurolla. Nämä kirjaukset johtaisivat lopulta samaan lopputulokseen kuin maailmassa ilman vaihdantajärjestelmää: Jokainen yksilö olisi joko luopunut jo (kirjauksen jälkeen nolla- tai kredit-saldo), tai tulisi myöhemmin luopumaan (kirjauksen jälkeen debet-saldo), reilun 17 euron hintaisista hyödykkeistä saamatta niille välitöntä vastiketta -- ja kaikkien käytössä olisi parempi polku. (Tarkkaavaiset lukijat ovat kenties jo huomanneet, että Eeron päivittäin suorittaman kirjanpitotyön voidaan katsoa olevan verotuksen avulla kustannettava, yhteiseen käyttöön luovutettu hyödyke.) Verotuksessa etuperiaatteeksi kutsutaan sitä, kun yksilöä verotetaan hänen saamansa hyödyn perusteella. Jos kaikki hyötyvät saman verran Aapon suorittamasta polun kunnostamistyöstä, voimme katsoa että kukin on vastaanottanut reilun 17 euron hintaisen hyödykkeen. Näin on tietysti täysin loogista, että jokaisen tiliä debitoidaan 17 eurolla, kuten kenen tahansa 17 euron hintaisen hyödykkeen vastaanottaneen (ostaneen) tiliä.
Yhteisö-välitilin käyttö tekee rajan yksityisen ja yhteisöllisen/julkisen hankinnan välillä selvemmäksi. Kun ostot kirjataan tuolle välitilille, niin on vaikea osoittaa ketkä maksavat vastaanotetut hyödykkeet ja mikä on kunkin maksajan osuus. Tähän sisältyy tietysti riskinsä. Joskus on yllättävän helppoa tehdä ostopäätöksiä, kun maksajana ovat ”kaikki”. Kauppaneuvottelut jakautuvat pidemmälle ajanjaksolle: ensin päätetään hinnasta ja myöhemmin päätetään siitä kuka tuon hinnan maksaa.
Etuperiaatteesta kiinni pitäminen kaikkien julkisten hankintojen maksamisessa on kuitenkin vaikeaa. Jos yhdessä rakennetaan vaikka laituri, niin hyötyvätkö kaikki siitä tasapuolisesti? ”Kalastajat hyötyvät eniten”, sanoo yksi. ”Kalanostajat hyötyvät halvempien hintojen kautta”, sanoo toinen. Lopputuloksena voi olla vaikkapa toistaiseksi voimassa oleva 20 euron hintainen vuosittainen kalastuslupa (DR 20€ kalastaja, CR 20€ Yhteisö) ja kalalle asetettu 10 prosentin myyntivero (DR 11€ ostaja, CR 10€ kalastaja, CR 1€ Yhteisö).
Verovelvollisen saaman hyödyn ja hänen maksamansa veron suhdetta on usein mahdoton todentaa. Näin on kenties parempi ajatella niin, että jokainen maksaa veroa lahjoittamalla hyödykkeitä yhteisön hyväksi – eikä niin, että hän tällä tavoin hyödykkeistä luopumalla maksaa hyödykkeitä joita hän on yhteisöltä vastaanottanut, vaikka tässä ajattelussa paljon perää onkin. Yhteisön hyvä (lahja) on yleensä myös yksilön hyvä (vastalahja), mutta sen hyvän hintaa on erittäin vaikea määrittää.
Eeron näin selvennettyä verotuksen logiikkaa, oli aika tehdä valistunut päätös koskien sitä miten yhteisön jäseniä voitaisiin verottaa 600 euron suuruisen julkisen velan kattamiseksi. Eero oli miettinyt hieman vaihtoehtoja. Suolatasangolle voitaisiin perustaa tullipiste, josta jokaisen suolaa noutavan pitäisi ostaa suolanottolupa. Luvan hinta määriteltäisiin noudettujen suolakilojen mukaan – esimerkiksi 0,20 euroa per kilo. Tämä tarkoittaisi sitä, että niin suolan noutajat kuin heiltä sitä ostavatkin maksaisivat ”suolaveroa”. Jos tuota veroa perittäisiin vain niin kauan että sillä saataisiin katettua 500 euron polku-urakka, niin tällä voisi olla haitallinen vaikutus rationaalisten yksilöiden resurssien käyttöä koskeviin päätöksiin. Yksilön nimittäin kannattaisi minimoida oma suolankäyttö niin kauan kuin suolavero olisi voimassa ja antaa näin muiden maksaa suurempi osa polun kunnostamisesta. Eikä tullipisteen hallinnointi olisi sekään ilmaista, vaan vaatisi resursseja; vaikka kaikki luottamusta nauttivatkin, niin ei suolanottoluvan ostamista pelkästään omantunnon varaankaan kannattaisi laskea.
Eero päätyi seuraavaan ehdotukseen: ylivoimaisesti yksinkertaisinta ja varmasti tehokkaintakin olisi, jos kaikki saataisiin suostumaan kertaluonteiseen tasaveroon jolla katettaisiin koko 600 euron debet-saldo Yhteisö-tilillä. Tämä ehdotus hieman yllättäenkin kelpasi polun kunnostamista alunperin vastustaneelle ”klikille”, sillä he olivat aamutuimaan käyneet toteamassa Aapon ja Eeron ryhmän tehneen hyvää työtä. Varmistaakseen porukan ainoan kasvissyöjän, jälkikeynesiläisen Timon, osallistumisen toissailtaisten possujuhlien kustantamiseen tarjoutui Aapo lahjoittamaan tälle kilon quinoaa. Aapon symbolinen ele varmisti Timon hyväksynnän. Näin Eero pääsi kirjaamaan CR 600€ Yhteisö, DR 600€/29 x 29 yksilökohtaista tiliä.
Näin koko Makronesia oli ensimmäistä kertaa verolle pantu ja hyvillä mielin myös veronsa suorittanut – tai ainakin luvannut suorittaa.[3] Alltingi oli puhunut.








----------------------------------------------------------------------------------------------------

[1] 500€/29 henkilöä = 17,24€/henkilö.
[2] ’Välitön’ tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin ’suora’, ja ’välillinen’ taas vastaa jotakuinkin ’epäsuoraa’. Tätä ei pidä sekoittaa ns. välittömiin veroihin (esim. tulovero) ja välillisiin veroihin (esim. alv).
[3] Ne joiden tilillä veron kirjaamisen jälkeen on debet-saldo, voidaan katsoa suorittaneen veronsa vasta kun he ovat luopuneet hinnaltaan suuremmasta (kumulatiivisesta) hyödykenipusta kuin on höydykenippu jonka he ovat henkilökohtaiseen käyttöönsä ottaneet. Tämä toteutuu kun tilin saldo on nolla; esimerkiksi niin, että Luovutetut hyödykkeet 600€ miinus Vastaanotetut hyödykkeet 580€ = 20€ (vero).

No comments:

Post a Comment